Matkailu avartaa, kirjat auttavat saamaan samantapaisia kokemuksia kotonakin

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Self-help -parodiaa ja pakolaisia spekulatiivisen fiktion maailmassa *****

Pidän pitkistä kirjoista, polveilevista tarinoista. Mutta, myönnän, että kantavan idean ja kokonaisen tarinan puristaminen noin 200 sivuun vasta taitoa vaatiikin. 




Mohsin Hamid on yksi vuoden 2017 kirjailijalöytöjäni. Joku, joka listaa Murakamin ja F. S. Fitzgeraldin inspiraationlähteekseen ja on paristi Man Booker Prizen ehdokaslistalla, ei voi olla kovin huono. 

Aloitin viime vuonna kirjalla Reluctant Fundamentalist, jatkoin How to Get Filthy Rich in Rising Asialla ja viimeksi melkein kyynelehdin Exit Westin parissa. 

Kirjat ovat hyvin erilaisia, hyvin samanlaisia, sellaisia, joissa eletään vahvasti yksilön kautta mutta kerrotaan erittäin suurta tarinaa. Sellaista, mikä kertoo koko maailmasta ja siitä miten yksilöt muuttavat sitä tai muuttuvat sen mukana. 

Ensin pari sanaa self-help parodiasta, tai self-help muodossa kirjoitetusta kirjasta How to Get Filthy Rich in Rising Asia. Jos lukujen nimet olisi listattu, sitä voisi erehtyä luulemaan self-help genreen kuuluvaksi. Hän tasapainoilee kertomuksen ja jonkinlaisen metatiedon hippusten pudottelun välillä, jakaen taitavasti kirjoitetun tarinan.

Uusin, Exit West, on täysin tässä hetkessä. Hamid hyödyntää spekulatiivista fiktiota loistavasti. Idea on yksinkertainen: Mitä tapahtuu, kun pakolaiskriisin keskellä kaupunkiin ilmestyy mustia ovia, jotka vievät läpi kävelevän... Jonnekin? Mikä on se raja, joka saa jättämään kodin? Mitä tapahtuu, kun ihmiset voivat liikkua paikasta toiseen, ainakin jonnekin, ainakin yhteen suuntaan, sankoin joukoin? Mitä ovat me ja he, mitä on ulkopuolisuus, mitä tapahtuu lähtijöille, tulijoille, mitä ajattelevat he, jotka ovat paikallaan?

Luo todellisuus ja antaa ääni. Vaikka sitten vaihtoehtoinen todellisuus, vaikka sitten kaukainen ääni.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Lontoon kolme vähemmän tunnettua museota

Matkapostaukset tuntuvat pysyvän sitkeästi blogini luetuimpien juttujen joukossa (hello Dubai vuodelta 2013...) joten päätin jakaa silloin tällöin myös Lontoovinkkejä.

Olen aina pitänyt museoista ja gallerioista. Lontoo on taiteen- tai historianystävälle aikamoinen unelmakohde, sillä useimpien museoiden ja gallerioiden vakionäyttelyt ovat ilmaisia. Pidemmittä puheitta, tässä kolme vinkkiä, joita ei välttämättä ole vielä ensimmäisellä Lontoo-käynnillä koluttu.

The Wallace Collection on Marylebonen sydämmessä, kävelymatkan päässä Oxford Streetiltä. Talo ei näytä supervaikuttavalta ulospäin, mutta sisällä tunnet jo portaat nähtyäsi astuneesi palatsiin. Jokainen huone olisi näkemisen arvoinen jo ihan tyhjänäkin, mutta kun seinät on vuorattu ranskalaisella taiteella ja suurilla mestareilla, ja jopa huonekalut ovat upeita näyttelyesineitä, väitän tätä yhdeksi Lontoon parhaiten suuren suurilta massoilta piilotetulta museolta. Alakerrasta löytyy mieletön määrä haarniskoja ja keskiaikaisia sotimisvälineitä ja aseita aina peitsistä ja haulikoista erilaisiin piikkipalloihin. Myös Wallace Collectionissa on hyvä kahvila - suosittelen etenkin sangen kohtuuhintaiselle iltapäiväteelle.

The Saatchi Gallery löytyy Chelsean ytimestä. Saatchi keskittyy nykytaiteeseen. Näyttelyt vaihtuvat rivakasti, eli noin kolmen-neljän kuukauden välein. Näyttelyt ovat aina selkeitä ja usein hyvinkin meilenkiintoisen teeman ympärille kerättyjä. Viimeksi kävin katsomassa Neuvostoliiton jälkeistä taidetta, jossa keskityttiin paljon etenkin taiteeseen yhteiskunnallisen kritiikin ja jopa anarkian välineenä. Saatchi on käymisen arvoinen jo ihan Chelseaan tutustumisen takia - jos et tiedä mitä adjektiivi 'posh' tarkoittaa, se selviää kun käyskentelet King's Roadilla.



The Photographer's Gallery on pieni, Oxford Streetin eteläpuolella oleva valokuvagalleria. Täälläkin näyttelyt ovat yleensä todella hyvin esitettyjä. Ilmainen pääsy ennen puoltapäivää. 

Onko teillä suosikkimuseoita Lontoossa? 

Julkaistu aiemmin http://fitterforlife.blog

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Ensimmäinen vakava Brexit-romaani: Ali Smith - Autumn

Kirja: Autumn
Kirjailija: Ali Smith
Julkaisuvuosi: 2017
Sivuja: 263
Mistä ja miksi minulle: Oma ostos kirjakaupasta - näin tämän niin monessa instagram-feedissä, että päätin lukea uteliaisuuttani



It was the worst of times, it was the worst of times.
Mikä avaus.  

Ali Smithin Autumnia on tituuleerattu 'ensimmäiseksi vakavasti otettavaksi Brexit-romaaniksi'. Sitä, että näin korkealaatuinen teos ilmestyi niin pian Brexitin jälkeen, hämmästeltiin. No, Smithillä on ns. muutama vuosi kokemusta alla, kirja ei ole kovin paksu, ja ideaa varmasti kypsyteltiin taukoamatta. Kukapa ei olisi Brexitiä taukoamatta miettinyt. 

Luin kirjasta joitakin arvosteluja jo sitä lukiessani. Tämä Financial Timesin julkaisema versio on niin hyvä, että tuntuu turhalta lisätä tai poistaa mitään. 

Kirja on tosiaan yllättävän juoneton. Silti sen päähenkilöt, satavuotias Daniel ja '84 syntynyt Elisabeth, kantavat sitä upeasti. Teksti on mahtavaa - samanaikaisesti yksinkertaista ja kikkailematonta (niin, että tällainen Brexit-uhrikin sitä helposti ymmärtää), ja samaan aikaan todella täsmällistä ja rikasta.  

Here’s an old story so new that it’s still in the middle of happening, writing itself right now with no knowledge of where or how it’ll end.

Tämä kirja kertoo hyvin, miltä Brexit tuntuu, ja miltä se näyttää maan sisällä. Miten tytär ja äiti voivat olla niin eri mieltä, miten kaikilla on mielestään oikeus mielipiteeseensä, eikä sillanrakentajia ole. Järkytys on säilynyt jo 18 kuukautta. 



All across the country, people felt it was the wrong thing. All across the country, people felt it was the right thing. All across the country, people felt they’d really lost. All across the country, people felt they’d really won. All across the country, people felt they’d done the right thing and other people had done the wrong thing.

keskiviikko 27. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat kirjat

Vuoden parhaat kirjat - ei tänä vuonna julkaistuista, vaan niistä, joihin minä olen saanut tänä vuonna tutustua.


 
Vuoden paras:
Colson Whitehead - The Underground Railroad: Yleensä pidän kaikenlaisia historiallisia romaaneja vähän tylsinä. Nyt sukelsin orjuuteen, joka on aihe jota ei lukion siloteltujen historiantuntien jälkeen ole tullut pohdittua. Todella vahva kirja jossa niin tarina kuin henkilöhahmotkin ovat syviä.

Vuoden Chic Lit:
Se ei ole Jojo Moyesin Me Before You. Pinnalliset ja vähän nolot karikatyyrihenkilöt, ei-mikään-uusi informaatio ja todella yksinkertainen kieli tekevät Moyesista varsinaisen ajantappokirjailijan. Mielenkiintoisempaa huvitusta tarjosi Ayisha Malikin Sophie Khan - kirjat, jossapakistanilaisperheen lontoolaistytär navigoi kahden kulttuurin ja oman aikuistumisensa keskellä. 

Vuoden fakta:
The Chimp Paradox. Kirjan kansi näyttää turhan imelältä puhuen jotain tiestä menestykseen, mutta suosittelen tarttumaan tähän silti. Niin omaa kuin muidenkin käytöstä voi ymmärtää paljon paremmin, kun muistaa, että sen oikean minämme lisäksi meissä asuu pieni apina, joka meidän on osattava pitää sopivan tyytyväisenä.

Vuoden 'mukaan autiolle saarelle':
Siri Huvstedt - The Woman looking at men looking at women. Melkein jokaisessa tämän kirjan novellissa tai suorastaan artikkelissa riittäisi pohtimista ainakin viikoksi. Mikä onkaan kirjallisuuden idea tai miten mielemme toimii?

Vuoden kirjailijalöytö:
Mohsin Hamidin The Reluctant Fundamentalist on loistava, ja lisäksi kirjailija on osannut tehdä omasta elämästään niin sanotusti erittäin mielenkiintoisen setin. Law Schoolista konsultiksi ja kirjailijaksi, sitten kolmen päivän työviikko ja lisää kirjoittamista, ajatusten julkaisemista arvovaltaisissa lehdissä, useamman maan välillä asumista. Kuulostaa hyvältä.



sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hiromi Kawakami: Strange Weather in Tokyo

Sunnuntaikävelyni pari viikkoa sitten joogatunnilta kotiin oli kallis. Kuten aika usein, poikkesin King's Roadin Waterstoneen.

Oli minulla ihan asiaa - olin etsimässä Shirley Jacksonin kirjaa "The Haunting of Hill House", jonka haluan lukea marraskuista kirjakerhoa varten. 

No, en löytänyt Shirley Jacksonilta juuri tätä nimenomaista kirjaa, mutta ihan hirveästi kaikkea muuta.

Mietin välillä, miksi löydän täällä jokaisella kirjakauppakerralla niin kamalasti luettavaa. Päädyin siihen, että kirjakaupat voivat kiittää mainiota esillepanoaan. Uusien kirjojen lisäksi pyödille on asetettu esiteltäväksi paljon vanhempaa tuotantoa milloin minkäkin teeman ympärille, ja niin Strange Weather in Tokyokin tarttui mukaan.

Kirjan nimi: Strange Weather in Tokyo
Kirjailija: Hiromi Kawakami
Julkaistu: 2013
Sivuja: 176
Kustantaja: Portobello Books
Käännös: Allison Markin Powell




Kawakami oli minulle ennestään tuntematon, vaikka kirjan nimi kuulostikin etäisesti tutulta. Teos on kuin Haruki Murakamin kirjan "After Dark" sisar, niin samanlainen tunnelma niissä on. 

Vaikka After Darkin lukemisesta on iäisyys, tunnistan silti paljon samoja elementtejä - naiskertoja, baari tai baareja, paljon yötä. 

Kirja veti mukaansa niin, että luin sen yhden päivän aikana kahdelta istumalta - Puolet kahvilassa, puolet vanhalla hautausmaalla auringosta nauttien. Ehkä tämä teki tarinasta vielä vähän intensiivisemmän.

Tästäkin tarinasta jäi olo, että se pitäisi lukea vielä uudestaan.


lauantai 16. syyskuuta 2017

Testissä Blinkist - voiko faktaproosan puristaa varttiin?

Blinkist on sovellus, joka tiivistää yli 2000 faktaproosakirjan olennaisuudet noin varttiin. 

Annoin kohdennettujen mainosten hyppiä silmilleni kuukausi toisensa jälkeen. Taidan sopia kohderyhmään. Silti: Ilmainen kokeilu, pah. Viikko ilmaiseksi, pah. En uskonut, etta monisataasivuisen kirjan olennaisuudet saisi millaan tiivistettyä varttiin. 

Kun suomalainen markkinointiheppu suositteli sovellusta uutiskirjeessä, päätin antaa sille mahdollisuuden. Latasin sovelluksen, hyväksyin käyttöehdot ja käyttääkseni ilmaista kokeilu asetin viiden päivän päähän muistutuksen perua ilmaisen kokeilun, jotta seuraava visalaskuni ei kokisi mukavaa £60 lisäveloitusta. 

Sovellus toimii hyvin, aivan kuten sen kuuluukin. Käyttäjänä voin päättää, haluanko kuunnella tiivistelmän vai kenties lukea sen näytöltä. Käyttö onnistuu myös offline-tilassa. Sovellus kysyy, haluanko poistaa kuunnellut kirjat automaattisesti kuuntelun jälkeen (kyllä, kiitos).

Sisällön puolesta testijakso on pienoinen pettymys. En pääse kuuntelemaan ja lukemaan koko kirjastoa testijakson aikana. Saan vain yhden ennalta valitun kirjan kuunteluun tai lukuun päivässä. 

Silti... Olen alkanut lämmetä sovellukselle jo kahdessa päivässä. Aika moni business-kirjoista (johtaminen, markkinointi, tehokkuus, kuluttajapsykologia) on yhden tai kahden idean venyttämistä, kiertelyä ja kaartelua kahdeksi sadaksi sivuksi (ja rahakkaaksi kustannussopimukseksi). Tällaisten yhden idean ihmeiden kuuntelu vartissa on oikein tehokasta. 

Sen sijaan yritys tiivistää Daniel Golemanin Emotional Intelligence on mielestäni suoranainen häväistys, enkä usko että kaikki olenainen Tim Ferrisin Tools of Titanistakaan voi mahtua varttiin. 

Ajattelenkin Blinkistä nyt enemmän ekstrana, en korvikkeena - en haluaisi, että se vähentäisi lukemistani, vaan että se lisäisi sitä. Ehkä se onkin paras tapa laajentaa näköalaa, niin että tietää, mihin suuntaan kannattaa lähteä tarpomaan syvemmälle. Ja toisaalta, ehkä voin nyt ensimmäisenä asiana aamulla kuunnella jotain järkevää ja herätä rauhassa sen sijaan että torkuttaisin tai selaisin instagrammia. Tai jos ostaisin paremmat kuulokkeet, voisin kuunnella tiivistelmiä metrossa. Pelottavan tehokasta, kyllä. 

Blinkistin kirjasto näyttää isolta, ja erittäin moni nimeke äärimmäisen mielenkiintoiselta. Niin moni, että en ikina saisi niin montaa kirjaa luettua, etenkään jos haluan lukea yhtään proosaa.

Voi olla, että en perukaan tilaustani testiviikon päättyessä.

Miltä palvelu teistä kuulostaa? Onko teistä kukaan käyttänyt Blinkistiä? 

tiistai 29. elokuuta 2017

Geenit vai kasvatus, horjunut mieli vai pysyvä ominaisuus

Onnistuneen kirjakauppakäynnin voi määritellä monella tapaa - ja joskus se tarkoittaa sitä, että katsoa saa mutta ei ostaa.

Toissa sunnuntaina onnistuin mielestäni erinomaisesti. Kannoin yhden kirjan Kaupan ympäri, sivelin ainakin kymmentä, mutta lopulta harhautin itseni laskemaan kirjan takaisin paikalleen luomalla insta-storin alla olevasta kuvasta. 

Poistuin kaupasta onnistuneesti. Kotona huomasin ex-pomoltani tulleen viestin. 'Luin Underground Railwayn, se oli mahtava!!!'. Arvaatte varmaan, mitä tein lauantain lounastunnilla? Ja tiedätte varmaan, että ketjukirjakaupoissa on usein 'Osta kaksi, toinen puoleen hintaan' -tarjuksia? 

Ja niinhän siinä sitten kävi... Good Me Bad Me jonka olin jo kerran jättänyt klikkaamatta Kindleen, lähti mukaan. 



Kirjan nimi: Good Me Bad Me
Kirjoittaja: Ali Land
Julkaistu: 2017
Sivuja: 348
Kustantaja: Penguin Fiction





Milliellä on uusi elämä. Hän oli Annie. Viisitoista. Hän eli... Epätavallista elämää. Annien äiti oli töissä naisten turvakodeissa ja kidnappasi, kidutti, hyväksikäytti ja tappoi pikkulapsia, siis silloin kun Annie ei riittänyt. Sitten Annielle riitti, ja poliisit tulivat hakemaan äidin. 

Annie sijoitetaan perheeseen odottamaan oikeudenkäyntiä. 

Kirjan konteksti on karmea. Vaikka väkivallalla ei mässäilty ja yksityiskohdista vain vihjailtiin, sen tunnelma oli kuristava. Varsinainen teema on mielenkiintoinen - mikä ihmisessä on kasvatuksen, mikä geenien tulosta. Missä menee se pahuuden raja, mistä voi toipua, ja voiko siitä, mitä pitää normaalina, koskaan selvitä ehjänä eläen samojen normien katveessa kuin muut. 

Kiehtovan kirjasta teki teeman lisäksi sen tyyli. Silloin, kun äärimmäinen pahuus ja Millien sisäinen maailma eivät hallitse sivuja, voisi kuvitella lukevansa 'vain' kuvausta siitä, miten Notting Hillin arvotalojen sisällä pidetään kulisseja pystyssä. Perheen äiti joogaa, nettishoppaa ja turruttaa tai piristää itseään huumeilla, perheen isä on niin uppoutunut työhönsä että ei näe teinityttönsä kasvukipuja. 

Niin. Mikä on normaalia.